Pekalta voit kysyä kaikkea maan ja taivaan väliltä

Haluaisin tukea seurakuntia rakennemuutoksissa, niin että seurakuntien yhteisöllinen luonne voisi toteutua entistä vahvemmin.  Toisekseen pyrkisin edistämään sitä, että kristillinen usko ja kirkon työ saisi edelleen näkyä  julkisessa tilassa. Kolmanneksi haluaisin edistää hiippakunnan ja sen seurakuntien tilannetta toimimalla aktiivisesti yhteiskunnan päättäjien suuntaan.

Ymmärrän, että jos minut valittaisiin piispaksi, virkakauteni olisi käytännössä varsin lyhyt, 4 -5 vuotta. Näen, että juuri nyt eletään sellaisen muutoksen aikaa, jota haluaisin olla tukemassa. Tuossa ajassa ehtii tapahtua paljon. 

Hallinnon asiakirjojen julkaiseminen netissä lienee jo varsin yleistä, samoin valmisteltavista asioista
informoiminen.  Kannattaisi myös järjestää entistä enemmän erilaisia kuulemis- tai
infotilaisuuksia.  Tähän suuntaan kehottaa myös uusi juuri hyväksytty kirkkolaki.  Toki
parannettavaakin on.  Ehkä kokonaisuuden kannalta merkittävämpää olisi myös se, että
päätöksentekoon osallistuisi väkeä nykyistä laajemmin eri piireistä.
 

Inkerin kirkko on meille tärkeä kumppani. Kirkkojemme välillä on yhteistyösopimus ja ystävyysseurakunta/-rovastikuntasuhteita on noin 100. On tärkeää, että suhteita hoidetaan sekä kirkon johdon että seurakuntien ja seurakuntalaisten välillä.

Inkerin kirkolla on erilaisia teologisia painotuksia kuin meillä, esimerkiksi virkakysymyksessä. Meidän tulee kunnioittaa toisen itsenäisen kirkon ratkaisuja, ja samaa toivomme tietysti myös heiltä. 

Suhteet Inkerin kirkkoon tulevat vaatimaan aikanaan erityistä huomiota. Viime aikoina yhteydenpito on käsittääkseni ollut pidemmän aika vaikeaa, ensin koronan vuoksi ja nyt Venäjän hyökkäyssodan vuoksi. Jos idänsuhteet ovat jatkossakin Mikkelin piispan vastuulla, on hänen tärkeä tavata Inkerin kirkon piispa Ivan Laptevia, kun tilanne sen sallii. Itse tapasin hänet viimeksi juuri ennen koronan alkua kolmisen vuotta sitten.

On hyvä huomata myös, että Inkerin kirkko on taloudellisesti hyvin riippuvainen Suomesta seurakunnilta ja kirkon järjestöiltä tulevasta avusta. Tämä asetelma on säilynyt samana jo vuosikymmeniä. Inkerin kirkkoa tulisi jatkossa tukea siinä, että se voisi tulla taloudellisesti aiempaa omavaraisemmaksi. Oman vaikeutensa yhteydenpitoon tuo se, että Inkerin kirkko alkaa olla vahvasti venäjänkielinen, joten venäjän taito olisi yhteydenpidossa eduksi. 

Arvelen, että seurakuntien työyhteisöjen tilanne vaihtelee paljonkin seurakuntien
välillä.  Työhyvinvointia voisi edistää ainakin johtajuuden tukeminen (esim johtamiskoulutukseen
kannustaminen) ja mahdollisimman varhainen puuttuminen ongelmatilanteisiin, silloin kun siihen
on mahdollisuus ennen kuin asiat kärjistyvät.  Käytännössä piispa toimii näissä asioissa yhdessä
tuomiokapitulin henkilöstön kanssa. 
 

Piispantarkastuksia on kehitetty paljon viime vuosina ja tätä työtä on hyvä jatkaa. Lisäksi olisi hyvä
miettiä, missä asioissa yhteyttä ja yhteistyötä nimenomaan tarvitaan, siis missä asioissa
tuomiokapituli voisi seurakuntaa tukea ja sitten varata tällaiseen toimintaan riittävästi resursseja,
myös aikaresurssia.  Piispan tulisi myös pyrkiä olemaan aktiivisesti seurakuntien työntekijöiden ja
luottamushenkilöitten tavattavissa - vaikka ymmärrän, että aikataulupaineet eivät tee tätä helpoksi.
 

Kirkko voi osallistua julkiseen keskusteluun korostamalla yhdenvertaisuutta ja
oikeudenmukaisuutta. Myös yhteydenpito poliittisiin päättäjiin on tärkeää. Tämä ei kuitenkaan riitä,
vaan edelleen on syytä jatkaa sitä työtä, jota seurakunnissa tehdään syrjäytyneiden ja heikossa
asemassa olevien  hyväksi. On huomattava, että polarisaatio, eli eriytyminen ja kärjistyminen on
monitahoinen ilmiö, joka koskee mm. alueita, ajatusmalleja ja ihmisten välejä. Kirkon tulee omassa
toiminnassaan rakentaa yhteisöllisyyttä.
 

Lähtökohta on kunnioittava keskustelu ja sen edellytyksenä on se, että ihmisinä voimme pitää yhteyttä
keskenämme, suostua tapaamaan myös eri tavalla ajattelevia ihmisiä avoimessa
hengessä.  Pitemmällä tähtäimellä ajattelen, että olennaista olisi rakentaa luottamusta kirkon sisällä.
Se tapahtuu paitsi puhumalla myös tekemällä.  Yhdessä työskennellen voi syntyä kestävää
luottamusta. Nähdäkseni ajassamme on paljon haasteita, jotka ovat yhteisiä eri teologisista
lähtökohdista tuleville ihmisille, esim. yksinäisyyden ja vähäosaisuuden kysymyksissä. 
 

Kirkkohallituksen lausunnon mukaisesti on hyvä, että laki on saatu aikaan.  Sukupuolen muuttaminen on ollut mahdollista aiemminkin. Uusi laki muuttaa sitä, että enää ei vaadita lääketieteellistä arviointia ja lisääntymiskyvyttömyyttä muutoksen pohjaksi. Suomi on sitoutunut kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin, joissa pidetään yksilön fyysistä koskemattomuutta tärkeänä arvona.  Aiempi laki on ollut tätä vastaan.

Alaikäisten kohdalla olen samaa mieltä kuin laki (ja kirkkohallituksen lausunto): Laki koskee vain täysikäisiä.  On hyvä huomata, että kansainvälisissä asiantuntijalausunnoissa on esitetty lain ulottamista myös alaikäisiin.  Näin ei ole tehty ja pidän sitä hyvänä.

On hienoa, että äänioikeutetut ja myös muut ovat lähteneet tukemaan ehdokkaita eri tavoilla. Kiitos jo tässä vaiheessa omalle tukijoukoille ja muiden hyvien ehdokkaiden tueksi lähteneille! 

Ehdokasasettelu on vielä meneillään ja äänioikeutetut tutustuvat ehdokkaisiin. Ajattelen, että on tärkeää antaa äänioikeutettujen rauhassa tutustua kaikkiin ehdokkaisiin ilman, että heidän tarvitsee heti valita ehdokastaan tai antaa julkisesti nimeään jonkun ehdokkaan taakse.  

Olen käynyt keskusteluita äänioikeutettujen kanssa ja moni on ilmaissut arkuutensa julkisesti kannattaa ketään ehdokasta. Mielestäni se on ymmärrettävää. Olen päätynyt siihen, että tuskin julkaisen kannattajalistaa.  Ajattelen, että tällä tavoin voin tukea valitsijoiden mahdollisuutta rauhassa pohtia omaa ehdokastaan vaalin ajan. Samaan aikaan iloitsen niistä, jotka julkisesti tukevat minunkin ehdokkuuttani.

Kevään aikana tulee mahdollisuuksia tutustua ehdokkaisiin. Tuomiokapituli järjestää vaalipaneeleita ja niiden jälkeen on mahdollisuus keskustella ehdokkaiden kanssa vapaamuotoisesti. Toivottavasti mahdollisimman moni tulee tutustumaan ja keskustelemaan ehdokkaiden kanssa. Ole rohkeasti yhteydessä, jos haluat tutustua minuun lisää. 

Lähetystyö toteutuu kirkossamme seurakuntien ja lähetysjärjestöjen yhteistyönä. Lähetys on kirkon perustoiminto ja sen keskeinen elämäntapa.  Olen huolissani niistä puheenvuoroista, joissa jotenkin kyseenalaistetaan lähetyksen oikeutus.  Kirkon on jo lähestyskäskynkin mukaan pidettävä esillä evankeliumia, sanomaa armosta ja vapautuksesta.  Jos kirkko tämän unohtaa, sen olemassaolo on uhattuna.  Sitä tärkeämpää on aina uudestaan miettiä, mitä tuo evankeliumi on ja miten se voidaan aidosti välittää niille, jotka eivät ole sitä kuulleet tai muuten kohdanneet.  Lähetyksessä on uudella tavalla oivallettu viime aikoina kokonaisvaltaisen lähetyksen idea: evankeliumi ei ole vai sanoja vaan myös tekoja.  Ihmisten auttamista ja sananjulistusta ei pidä asettaa vastakkain, sillä ne ovat saman asian eri puolia – molempia tarvitaan.

Sain vierailla marraskuussa 2022 Namibiassa tutustumassa suomalaisen lähetystyön alkuvaiheisiin ja nykyaikaan. Olen vakuuttunut siitä, että lähetystä tarvitaan edelleenkin.  Nykyään yhä useammin on kyse yhteistyöstä paikallisten kirkkojen kanssa, jossa molemmat osapuolet voivat oppia toisiltaan. Kirkkomme lähetystyön arjessa on tärkeää tehdä yhteistyötä kumppanikirkkojen kanssa.  Tässä tarkoituksessa ollaan Suomessa järjestämässä laaja lähetyskumppanuusneuvottelu vuonna 2024, jolloin on tarkoitus yhdessä muiden kirkkojen kanssa arvioida ja kehittää yhteistä työtä.

Samalla on muistettava, että evankeliumin ilosanoman eteenpäin vieminen ei ole vain kaukana tehtävää työtä.  Aivan lähellämme asuu ihmisiä, jotka eivät enää ole kristittyjä sekä niitä, jotka eivät vielä ole kristittyjä.  Kuinka kohtaamme heidät ei vain kauniiden sanojen, vaan myös tekojen kanssa?

Kaiken kaikkiaan eri tavalla uskovien ihmisten kohtaaminen on kirkolle tärkeä asia. Siinä ei ole kyse ainoastaan evankeliumista ja meidän omista näkökulmistamme.  Voidaksemme välittää uskottavasti sanomaa armosta ja välittämisestä, sen täytyy näkyä kaikessa toiminnassamme.  Tarvitaan yhteistyötä muiden krsitittyjen kanssa.  Se voi olla yhtäältä paikallisekumeniaa omilla kulmilla tai kauempana. Lisäksi on syytä hahmottaa, että uskontodialogia tarvitaan niiden kanssa, jotka eivät ole kristittyjä. Näin vahvistetaan yhteiskuntarauhaa ja hyvää elämää.  Sen takia on tärkeää puolustaa uskonnonvapautta kaikkien oikeutena, ei vain meidän kristittyjen.
 

Kysymys avioliittoon vihkimisestä ei ole vain opillinen asia. Se koskettaa syvästi erilaisissa elämäntilanteissa olevia ihmisiä. Edustan avioliittokysymyksessä kirkon virallista kantaa.  Mielestäni kirkossa on kuitenkin syytä ottaa todesta myös se tosiasia, että suuri osa kirkon jäsenistä hyväksyy samaa sukupuolta olevien parien kirkollisen vihkimisen.   Kirkon sisällä olevat vastakkaiset käsitykset avioliitosta asettavat erityisen haasteen yhteyden etsimiselle ja rakentamiselle. Tässä tilanteessa on syytä korostaa sitä, mikä meitä yhdistää eikä sitä, mikä erottaa.  

Raamattu on minulle hyvin tärkeä kirja.  Kun mietin asiaa tarkemmin, tulee mieleeni muutamia vaiheita, joissa se on erityisesti tullut läheiseksi.  

Aloin lukea Raamattua tultuani mukaan seurakuntanuorten toimintaan rippikoulun jälkeen 1970-luvun lopulla.  Raamatun lukemisen merkitystä korostettiin ja sitä opeteltiin myös ulkoa.  Tuolloin koin, että kaikenlainen Raamatun lukeminen ja sen pohdiskelu tekee ihmiselle hyvää. 

Kun teologian opintoni alkoivat olla loppuvaiheessa jouduin pohtimaan pro gradu -tutkimuksen aihetta.  Osallistuin Eero Huovisen seminaariin, jossa aiheena oli sveitsiläisen 1500-luvulla eläneen reformaattori Jean Calvinin teologia. Valitsin aiheekseni Calvinin raamattukäsityksen, jota selvittelin hänen kirjoitustensa valossa.

Ensin nuorisopappina Helsingissä toimiessani ja sitten edelleen Hirvensalmella kirkkoherrana ollessani  Raamattu oli myös työväline, joka oli läsnä kaikessa tekemisessä.  Kun 1990-luvulla ryhdyin sanoittamaan lauluja, löysin Raamatun henkilöt uudella tavalla.  Kirjoitin parikymmentä laulutekstiä Raamatun sivuhenkilöistä, jotka Jukka Helin sävelsi.  Nuo laulut on julkaistu kahdella CD-levyllä (Mies ja ääni, Sivuhenkilöitä) ja ne löytyvät mm Spotifystä.  Tuon prosessin aikana koetin eläytyä Raamatun ihmisten maailmaan ja koen saaneeni tuosta prosessista eväitä omaan hengelliseen elämääni.

Kirkkohallituksen hallinnollisessa työssä Raamattu ei enää ole samalla tavalla työkalu.  Sen sijaan se on tullut entistä tärkeämmäksi oman hartauden välineenä.  Näinä aikoina Raamatun lukeminen on ennen kaikkea oman hengellisen elämän hoitamisessa tärkeä. Lukemisen määrä vaihtelee kausittain, mutta on keskeinen osa elämääni.  
 

Tuomiokapitulien toimintaa voidaan tehostaa yhteistoiminnalla ja keskinäisellä verkostoitumisella. Tälle tielle on jo lähdetty.  Hiippakunnilla on erilaisia painotuksia toiminnassaan. Parhaimmillaan voidaan näin yhteistyöllä hoitaa yhteisiä haasteita nykyistä tehokkaammin. Verkostoyhteistyöllä ja tuomiokapitulien tehtäviä uudelleen tarkastelemalla voidaan saada säästöjä. 

Kysymys hallinnon kulujen vähentämisestä tuntuu olevan aihe, johon palataan aina muutaman vuoden välein. Kirkolliskokous päätti vuonna 2017 keskushallinnon rahoituksen merkittävästä leikkauksesta, kun seurakuntien maksamaa keskusrahastomaksua pienennettiin yli 10 prosentilla. Kyseessä oli useiden miljoonien eurojen vähennys kirkkohallituksen ja tuomiokapitulien rahoitukseen.  Kuluneina vuosina on tehty supistuksia toimintaan.  Vähennykset ovat  kohdistuneet suurimmaksi osaksi kirkkohallitukseen, mutta myös tuomiokapitulit ovat olleet talkoissa mukana. Olen johtanut tuota prosessia kirkkohallituksen osalta.  

Voin todeta, että kulujen vähentämisessä on tietenkin aina ensin selvitettävä mahdolliset päällekkäisyydet ja toiminnan tehostamisen mahdollisuudet.  Tämä prosessi on pitkälti tehty ja ”löysät” on otettu pois.  Jos halutaan  vähentää kuluja, on ryhdyttävä tarkastelemaan hallinnon tehtäviä. Viimeisen kahden vuoden aikana toteutetut supistukset kirkkohallituksessa ovat johtaneet siihen, että talous on tänä vuonna tasapainossa ja kirkolliskokouksen edellyttämät supistukset on tehty.  Tässä vaiheessa on pohdittava, millaisia palveluita ja toimintoja keskushallinnolta jatkossa odotetaan.  Kirkon keskusrahaston toimesta seurakunnille tarjotaan keskusrahastomaksun turvin paljon sellaisia palveluita, jotka toisin toteutettuina tulisivat nykyistä kalliimmaksi (esim. seurakuntien kotisivujen Lukkari-palvelu, verkkovirsikirja ja muut käsikirjat verkossa, valtakunnallinen koordinointi, vaikuttamistoiminta jne).  

Tulevina vuosina on syytä arvioida, mitä tehtäviä yhteisillä varoilla voidaan hoitaa.  On oltava realisti myös sen suhteen, että usean miljoonan jäsenen ja tuhansien työntekijöiden yhteisö joutuu jatkossakin pitämään yllä monia sellaisia hallinnon käytäntöjä, jotka vaativat resursseja.
 

Minulta on tosiaan pariinkin  kertaan kyselty, miksi haluaisin siirtyä piispaksi nykyisestä vaativasta ja keskeisestä tehtävästä.  Joku kysyi myös, olenko tässä vaalissa tosissani mukana. 

Työurani on alkanut seurakuntapapin tehtävissä.  Olen ollut ensin viitisen vuotta nuorisopappina Helsingissä, sitten yhteensä liki 20 vuotta kirkkoherrana Hirvensalmella ja Mikkelissä.  Sen jälkeen siirryin hallintovirkoihin.  Kymmenen vuoden kausi kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajana liittyi selkeästi seurakuntien varsinaisen hengellisen toiminnan tukemiseen, kehittämiseen ja koordinoimiseen.  Siinä sai olla tekemisissä niin jumalanpalveluselämän, diakonian, kasvatuksen, erityistyömuotojen ja monien muiden hengelliseen elämään liittyvien sisältöjen kanssa.  Kansliapäällikön tehtävä liittyy toisella tavalla kokonaiskirkon johtamiseen.  Vastaan kirkkohallituksen viraston johtamisesta sekä koordinoin kirkon yhteiskuntasuhteita. Osana tätä ovat myös EU-asiat. Papillisia tehtäviä tähän työhön ei sisälly.

Pidän työstäni ja toimiminen vahvan asiantuntijaorganisaation kanssa on mielekästä. Huomaan kuitenkin, että nykyisessä tehtävässäni en juurikaan voi käyttää sitä osaamista, jota seurakuntatyövuosina olen hankkinut. Toisaalta ajattelen, että varsin laaja hallinnollinen kokemukseni ja kirkon sisäisten sekä yhteiskunnallisten verkostojen ymmärtäminen olisi hyödyksi myös piispan tehtävässä.  Koen, että piispan tehtävässä voisin käyttää vahvuuksiani nykyistä tehtävääni laajemmin.  Kyseessä olisi tietyllä tavalla paluu takaisin papin töihin.

Ymmärrän myös, että olen jo sen ikäinen, että mahdollinen kauteni piispana ei muodostu kovinkaan pitkäksi, todennäköisesti neljästä viiteen vuotta.  Nähdäkseni juuri näinä muutoksen aikoina se olisi juuri sopiva aika tuoda oma panokseni hiippakunnan kehittämiseksi. Ja vastauksena jälkimmäiseen kysymykseen, olen tosissani mukana.  
 

Pidän suomalaista maataloustuotantoa tärkeänä ja hyvin hoidettuna.  Hyväksyn lihantuotannon Suomessa.

Metsätalous on välttämätöntä suomalaisen yhteiskunnan kannalta. Talouskäytön vastuullisuus on tärkeää, mutta en ole siinä määrin asiantuntija, että osaisin tarkemmin ottaa kantaa.  Hyvä huomata, että seurakunnilla on paljon metsäomaisutta ja on tärkeää, että sitä hoidetaan vastuullisesti ja kestävästi luontoarvot huomioiden.

1. Nimeä itsellesi hengellisesti merkittäviä kirjoja, musiikkia tai henkilöitä.

Joel Haahtelan pienoisromaanit ovat olleet hyviä lukukokemuksia ja mielimusiikkiani on elävä musiikki. Arvostan ihmisiä, jotka ovat toimineet kirkossa aidosti sen etua etsien, vaikka se on joskus hankalaa ja epäkiitollista puuhaa.

2. Mikkelin hiippakunnan väestö ikääntyy ja vähenee voimakkaimmin. Millaisia erityispiirteitä tämä aiheuttaa alueen seurakuntaelämälle?

Tämä on ennen muuta resurssien kohtaamiskysymys, joka on haaste erityisesti diakoniatyölle. Meidän pitää miettiä, kuinka pystymme takaamaan tietyt peruspalvelut kaikkialla. Asia liittyy tältä osin myös seurakuntien rakenneuudistukseen.

3. Millä konkreettisella tavalla rakentaisit kirkkoon sovintoa eri tavoin ajattelevien välille?

Yhdessä tekemällä. Meidän pitää toki pystyä keskustelemaan asioista, joista olemme eri mieltä. Se ei kuitenkaan taida riittää. Tekeminen synnyttää vielä vahvemmin luottamusta ja aitoa yhteyttä. Esimerkiksi huono-osaisuuden ja kansainvälisen diakonian piirissä on haasteita, jotka ovat monille yhteisiä.

4. Entä mikä jurppii kirkon julkisuuskuvassa?

Kokonaiskirkollisessa keskustelussa esiin nousevat helposti kriittiset näkökannat ja kriisit. On ihmisiä, jotka ovat pettyneet kirkon kannanottoihin tai joita kirkko ei kiinnosta. Kriittisiin näkökantoihin voivat vaikuttaa myös yksittäisten ihmisten kannanotot. Paikallisseurakuntien julkisuuskuva sen sijaan vaihtelee enemmän sen mukaan, millaisia seurakunnat ovat ja kuinka ne ovat löytäneet osansa paikallisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Piispan on joka tapauksessa tärkeää tukea pappeja erityisesti uran alkuvaiheessa. Käytännössä se tarkoittaa yhteisten tapaamisten järjestämistä, koska muu saattaa olla kalenterin kannalta epärealistista. Tällöin – kuten muutenkin – piispan tulisi osata kuunnella toisten ajatuksia ja asettua keskusteluyhteyteen erityisesti vaikeiden asioiden kohdalla.  Lähiaikoina nimenomaan monimuotoisen hengellisyyden vahvistaminen on tärkeää.  Haasteeksi muodostunee suhtautuminen uusiin muotoihin, esim kristilliseen joogaan tms.