Mietteitä toukotöiden tiimoilta

”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö” (1. Moos 8:22)

Kirkkohistoriasta tiedämme, että jo keskiajalla ja sen jälkeenkin on eri puolilla Eurooppaa kokoonnuttu pellon pientareille rukoilemaan Jumalan siunausta kevätkylvöille.  Jossakin päin on ollut erityisiä kulkueita.  Monin paikoin tämä vanha kaunis perinne elää edelleenkin.  Olen itsekin ollut mukana kylvön siunauksessa.

Kuinkahan moni on tullut ajatelleeksi mistä tässä on pohjimmiltaan kysymys?  Kai vilja nyt osaa kasvaa ilman virsiä ja rukouksiakin.  Mihin sitä siunausta pyydetään ja tarvitaan?  Itse ajattelen, että ei ole itsestäänselvää, että kylvetty siemen itää.  Näen jokaisessa itävässä pienessä jyvässä osoituksen Jumalan luomishyvyydestä.  Hän mahdollistaa kasvun ja pitää yllä ihmiskuntaa.  Jos jonakin keväänä yksikään siemen ei lähtisi kasvamaan ei ihmiskunnalla olisi montaakaan kuukautta tulevaisuutta.  Meidän leipämme ja kaikki muukin ravintomme on kasvun ihmeen seurausta.

Kylvöä siunatessa emme ainoastaan pyydä siunausta tulevalle sadolle vaan samalla muistutamme toinen toistamme Jumalan luomishyvyydestä.  Hän ei ole unohtanut meitä.

Alun raamatunlause on Vanhasta Testamentista. Se on Jumalan sanaa vedenpaisumuksen jälkeen.  Siinä hän lupaa, että katastrofin jälkeen elämä jatkuu. ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu.”  Meidänkin aikamme epävarmuuden ja turvattomuuden keskellä voimme luottaa tähän Jumalan lupaukseen.  Ei lakkaa kylvö eikä korjuu, elämä jatkuu!